LM-musiikillisia painopistealueita, Matti Hyökki

 

Yksi Laulu-Miesten lähivuosien keskeisiä säveltäjiä on Eino Linnala (1896 – 1973). Tämä Laulu-Miesten sävellyskilpailuissa 1924 ja 1930 palkittu ja Laulu-Miesten säveltaiteilijajäsenekseen kutsuma säveltäjä on ollut vaipumassa unohduksiin – aivan perusteetta.

 "Kaikessa, mitä Eino Linnala kirjoittaa, on vakavan pyrkimyksen ja oikean osaamisen leima," kirjoittaa Sulho Ranta 1930-luvun lopulla. Linnalan mieskuorotuotanto on huomattava: 46 mieskuorolaulullaan Linnala sijoittuu Palmgrenin ja Madetojan jälkeen kolmanneksi ohi muun muassa Sibeliuksen ja Kuulan. Linnalan kiistattoman vankka kuorosäveltäjänääni oikeuttaisikin paikkaan Sibelius-Kuula-Madetoja-Palmgren - ikonikvartetin rinnalla.

 Mihin Linnala sitten on kadonnut? Vastaus löytynee 1920- ja 1930 -lukujen aktiivikauden kilpailuasetelmasta suhteessa päivän suuriin nimiin mutta ennen kaikkea aikakauden murroksesta toisen maailmansodan jälkeen. Kansallisromantiikan täydellinen alasajo 1950-luvulla merkitsi samalla virallisten korvien sulkeutumista koko tyylikaudelle. Kuoromusiikin avantgardeen astuneet Erik Bergman, Einojuhani Rautavaara, Bengt Johansson tai Sulo Salonen syrjäyttivät helposti Linnalan loppuun asti harkitut äänenkuljetukselliset linjat ja hiotun kontrapunktin. Paitsi kolmisoinnulle korvat sulkeutuivat myös sointi-ihanteelle. Suurten seka- ja mieskuorojen täysvärähteinen rintaresonanssi sai tehdä tilaa pienten kamarikuorojen ohuelle ja suoralle äänenmuodostukselle. Jopa Linnalan mieskuorolauluissaan soveltama oivallinen strategia rakentaa vokaaliset huipentumat kakkosbassojen nouseville aiheille käännettiin instrumenttia vastaan. Lehdet alkoivat kirjoitella "mylvivistä uroista". 

 Laulu-Miehet on asettanut tavoitteekseen tallentaa Eino Linnalan koko mieskuorotuotanto vuoteen 2014 mennessä.

Kuvassa: YL:n puheenjohtaja Jaakko Käenniemi ojentaa YL:n 75-vuotisjuhlakirjan kunniasäveltäjä Eino Linnalalle. Kuva: Ylioppilaskunnan Laulajat